Kesäyön uni

Kesäyön uni kertoo taianomaisesta yöstä, jolloin rakkaus sekoittaa niin ihmisten kuin keijukaiskansankin päät. Jo valmiiksi monimutkaiset rakkauskuviot sotkeutuvat entisestään, kun keijukaisten kuningas puuttuu peliin keppostelevan metsänhengen ja lemmenkukka orvokin avustuksella. Kesäyön unessa tosi ja satu sekoittuvat ja rakkaus saa tekemään hullutuksia. ”Ei tapahdu tosielämässä”, joku sanoo, kunnes rakastuu itse!

Rakkautta ei voi ymmärtää, eikä sille ei voi antaa yhtä määritelmää. Kesäyön uni on nöyrä kumarrus rakkaudelle, sen selittämättömälle voimalle ja hulluudelle, joka saa meidät tekemään äärimmäisiä tekoja niin hyvässä kuin pahassa. Rakkaus on niin vakava asia, että sille ei voi kuin nauraa!

Käsikirjoitus: William Shakespeare
Suomennos: Matti Rossi
Ohjaus ja sovitus: Terhi Tuomikko
Lavastus ja puvustus: Hanna Kaitila
Valot ja projisoinnit: Joni Kallio

 Kuvat: Aki Loponen/ Pictuner

Kesäyön arvostelu ESS.fi 

Lahden Nuorisoteatteri
Kesäyön uni
Ensi-ilta Pikkuteatterissa 10.4.

Mirkka Rekola heittäytyi tunnustukselliseksi Kesäyön unen uuden suomenkielisen laitoksen esipuheessa vuonna 2005.

Shakespearen komedia on Rekolankin mielestä lähes toivottoman sekava vyyhti, jonka henkilöhahmot eivät tahdo jäädä millään mieleen.

”Se tuntuu tapahtuvan ilman elementissä ja onnistuu häipymään kuin kukan tuoksu”, vuonna 2014 kuollut kirjailija runoili.

Tätä taustaa vasten on pidettävä pienenä ihmeenä sitä, että Lahden Nuorisoteatteri on onnistunut muovaamaan Matti Rossin suomennoksesta linjakkaasti etenevän romanttisen komedian, joka kestää vain reilun tunnin ja hurmaa katsojan hyväntuulisuudellaan.

Ohjaaja Terhi Tuomikko paljastuu kaunosieluksi, jonka näyttämöilmaisu nojaa vahvoihin kuviin ja toiminnallisuuteen. Tuomikko on tarttunut siihen, mikä Shakespearen tekstissä kaikkien juonikoukeroiden alla on olennaista: on hupsua rakastumisen ensihuumaa ja ajatus siitä, että nuori elämä on joskus melkoista draamaa, toisinaan taas pelkkää ohutta yläpilveä.

Vahvasti jalat irti maasta

Hanna Kaitilan luomaa visuaalista ilmettä voisi luonnehtia klassiseksi. Antiikkiin viittaavat upeat puvut ja fantasialavastus puhuvat samaa arjesta irti kohottavaa kieltä kuin Tuomikon ohjauskin.

Joni Kallion valosuunnittelu korostaa kontrasteja ja toisaalta öisen satumetsän hämyjä. Musiikkivalintojen mukavin oivallus on se, että näyttämöllä heittäydytään hulluun tangoon aina, kun keijukaisten tupsauttelema lemmenrohto saa rakastavaiset näkemään mustan valkoiseksi.

Toteutuksen ainoa nykyaikaan viittaava elementti on keijukaisten kuningattaren Titanian (Lotta Vehviläinen) taikapeilin muuttaminen älykännykäksi. Puolison jatkuva kännykällä roikkuminen ärsyttää Oberonia (Marko Kauppila), joka päättää ottaa taikakeinot käyttöön saadakseen Titanian huomion käännettyä takaisin itseensä. Oikeastaan kaikki myöhemmätkin kommellukset ja ateenalaisylhäisön rakkaussotkut johtuvat tästä juonenkäänteestä, mitä voi tietysti pitää pienenä kannanottonakin.

Ilmeikkäät roolit

Nuorisoteatterin lahjakas porukka näyttelee juuri niin energisesti kuin nuorilta olettaa sopii. Nuorten runollinen helskyttely silittelee ainakin keski-ikäisen katsojan sielua myötäkarvaan.

Erityisen ilmeikkäinä jäävät mieleen aasiksi muuttuva Sukkula (Leevi Haavisto), pirullisesti kujeileva Puck (Helmi Luttinen) ja epätoivoisen rakkauden riuduttama Helena (Sofia Motturi).

Ilkka Kuosmanen

Published by

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *